huteraa

viikot vaan menee ohi ja mä niiden perässä. oon oppinut joidenkin ihmisten kanssa tuntemaan ja tietämään niiden seuraavat ajatukset puolikkaista sanoista. se tuntuu turhalta ja silloin kun huomaan oleeni väärässä se saa mut hymyilemään.

viime päivinä yksinäisyys ei oo tuntunu nii pahalta ja mä olen saanut niistä kaikista huonoimmista oloista jotain ihan uutta irti.  parhaimpien päivien jälkeen ei tee mieli nukkumaan kun ei siitä seuraavasta päivästä koskaan tiedä.

ihmisiä mä mietin paljon. ja sitä miten ne ei yleensä huomaa sitä miten mä yritän. ne katsoo muttei  ne seuraa.
toiset on taas siirtymässä eteenpäin ja kun mietin itteeni samassa tilanteessa mä  alan voida pahoin. se on joka päivä vaan lähempänä enkä mä voi sille mitään.  eniten mä kuitenkin mietin sitä miten joku voi vaan olla se kenen kanssa sillon juoksin ratikkaan ja tupakat tippu ja toista pitelin kun se itse tippu ja toista suutelin ja seuraavalla hetkellä kaipasin nii saatanasti vaikka tiesin että se on väärin.  nyt niitä ihmisiä ei ehkä näe enää koskaan ja se tuntuu väärältä koska koskaan on nii tajuttoman pitkään.

sanon aina että mä mietin paljon koska yritän oppia ymmärtämään mutta oikeasti mä yritän vaan hyväksyä sitä etten mä  todellisuudessa koskaan  ymmärrä. ehkä jossain muualla sitten.