kun on pakko saada sylkeä jonnekin

sitten viime kerran ollaan muutettu uudempaan, sievempään ja pienempään asuntoon. tää koti tuntuu kyllä kodilta mutta lähinnä tuttujen tavaroiden ja öisin vieressä nukkuvan ansiosta. kaupunki on sama muttei yhtään kodimpi vaikka keskustassa ollaankin. 

mun hiukset on pidemmät kuin vuosiin ja iholla taas lisää mustetta. 

mä aloitan yliopistossa tän kuun lopulla ja vaikka se pelottaakin niin vittu että oon siitä onnellinen. mun ei tarvii enää viikosta toiseen haista paistorasvalle, kaivaa kuivunutta jauhoa kynsien alta, pitää itseäni väkisin hereillä myöhästelevissä lähijunissa eikä kuunnella tytöttelyä niiltä joista ei koskaan olisi mihinkään enempään. parasta tässä on kuitenkin kaikki ne mahdollisuudet, uudet ihmiset ja tulevaisuus. 

oon saanut mun elämääni upeita ihmisiä ja lähentynyt vanhojen tärkeiden kanssa. oon vähemmän katkera ja pelokas kun ennen, mutta enemmän tietoinen itsestäni ja se tekee musta epävarmemman kuin mitä oon ollut ehkä ikinä. pidän siitä millaiseksi oon tullut ja millaiseksi aion tulla mutta kuitenkin pelkään että se maksaa mulle sen kaiken mitä oon tähän asti kantanut mukana ja mistä on tullut mulle mun koko elämä. 

ei siellä ehkä ketään enää ole mutta en mä sen takia tänne tullutkaan. 

Hän on minun vain hetken kerrallaan

Olis tarina ilman päätöksentekijää ja syyttävä katse ilman osoitetta. Ulkopuolisia ilman tahtoa ja tunteita ja lopputulos ilman voittajaa ja häviäjää. Olis onnellinen loppu, kävi miten kävi.

Pysy siinä vielä hetki mut älä mieti mitään.

Jos nyt vaan oltaisiin me kaksi

kävi miten kävi

semmoinen nyt tässä.

oli semmoinen
valikoiva katse
semmoinen jollaiseen tietää joskus vastanneensa muttei muista missä, miten ja miksi.

kun sade ei haittaa eikä turhautuminen haittaa kun tietää ettei tänään ole kiire minnekään

eikä mikään ole kesken

eikä kukaan odota

vaikka joku koko ajan muistuttaa että maailma on yhä tuolla

mä voin nyt vaan olla tässä.

23:12

joskus tuntuu kuin näkisin muiden päiden sisään eikä se olekaan niin kivaa kuin voisi luulla. varsinkaan kun ei tiedä oikein omankaan pään sisältöä ja yhtäkkiä haluaisi löytää ratkaisut kaikkien muiden ongelmiin. sitten on ne jotka vasta nyt huomaa ettei elämä olekaan helppoo ja tuntee olevansa niitä jo askeleen edellä. 

sä nukut ja mä hiivin varpaillani ettet heräisi. aamulla taas heräät ennen mua ja lähdet mutta tiedän että tuut aina takaisin. samoin kun sillon kun itse lähden niin tiedän että oot täällä silloinkin kun palaan. silti vaikka on niitäkin iltoja kun pidät mua etäällä ja katsot sillä tietyllä tavalla tai jätät katsomatta ollenkaan. 

en löytänyt sitä yhtä hetkeä elämästäni vaikka kuinka etsin. löysin vain ne vanhat rock-balladit ja henkilöt joilla on aina paikka mun sydämen vieressä. löysin vihaiset viestit ja hiljaiset puhelut, odottavat päivät ja viikot joita mulle ei koskaan korvattu. löysin itkut ja helpotuksen ja sen tiedostavan tunteen vatsassa kun kaikki on jo sanottu eikä auta kun jatkaa matkaa. löysin tainnuttavan ikävän ja tunteen joka ei koskaan minnekään kadonnutkaan. 

mut oikeasti mua ei enää pelota. ei vaikka kaikki on epävarmempaa kuin aikoihin ja menetettävää on enemmän kuin koskaan. sä muutit mun kylkeen ajat sitten ja tiedän sen nyt että muutit siihen jäädäksesi. tiedän sen koska tuut aina takaisin. mäkin tulen vaikka kaipaan helsinkiä ja pitkiä katuja vaikeilla nimillä ja vaikken ymmärrä sitä mikei kevät koskaan tule silloin kun se lupaa ja miksi ihmiset eivät katso mua pitempään silmiin. ihan vaan vaikka pari sekuntia pitempään. mut kaikki on hyvin nyt kun alkaa jo hämärtyä ja näen tästä sun paljaan selän. 

Eilen jäi maahan lumi

ja tästä lähtien
valvon vierellä jokaisen yön jokaisen tunnin minuutin ja sekunnin
silitän selkää ja pidän kiinni
koska tää on meidän tarina
meidän koti ja meidän elämä

pysähdy auta jatka matkaa

elämästä täydellisen tekee se ettei se voi olla täydellistä. eikä ketään voi loputtomiin suojella isolta pahalta maailmalta, kuitenkin se yllättää takaapäin ja sulkee silmät suonisilla kämmenillä.

en silti voi olla ajattelematta sitä
että mitä jos asiat olisivat toisin
voisin elää keskieurooppalaisella maaseudulla ainoana lapsena
silmäni olisivat ruskeat ja aamurutiineihini kuuluisi kahvi mustana
rakastuisin pitkätukkaisiin miehiin ja puhuisin seitsemää kieltä sujuvasti
tai sitten jotain muuta kertaa tuhat

havahdun aina välillä siihen että olen kuin vuosia sitten olin
mutta oikeasti mä haluaisin vaan olla sulle olemassa. 

47 min

pian vaihtuu äsken vaihtui lokakuuksi. en niinkään ole odottanut tätä yhtenään pimenevien ja kylmenevien iltojen tai saapuvan ensilumen takia, vaan lähinnä siksi, että hetkeksi taas kaikki pysähtyy. ruskan jälkeen maan pinta ja oksat kiiltävät huurusta eikä hetkeen mikään enää ole olemassa. voin siirtää tärkeän asian hoitamista hieman tuonnemmas sillä aikaa ei ole eikä anteeksi tarvitse pyytää.

tän pydähdyksen aikana voin keskittyä siihen mikä joskus ehkä oli, on ja tulee olemaan tärkeää. matkaa tekevän on niin kamalan helppo kadottaa (ja vallan unohtaa) se kaikista oleellisin ellei joskus voi hidastaa ja kokonaan pysäyttää.

mietin miten inhoankaan sitä kuinka ihmiset eivät osaa antaa itsensä tuntea onnea ja tyytyväisyyttä. sitä kun aina pelätään onnettomuutta kuolemaa auton hajoamista avaimien katoamista rahan loppumista linja-auton myöhästymistä sytkärin katoamista. tai sitten yksinkertaisesti vain sitä miten verestävän kipeä aukko rinnassa muistuttaa olemassaolostaan aina juuri silloin kun yrittää itselleen kuiskata tuntevansa onnea. vieläkin enemmän kuin normaalisti.

viinistä sakeat illat menevät aina saman kaavan mukaan. istun hiljaa niin kauan kunnes tunnelma on kevytmielinen ja ajatus raskas mutta villi. lopulta askel on yhtä huojuva kuin se aamuyön huono suunnitelma joka kaatuu hetkenä minä hyvänsä. aamulla herään vasten paljasta selkää ja kiitän siitä että saan olla tässä näin, pysähdyksissä.